Ensimmäiset sanat

Tulen kertomaan tässä blogissani muutamista kiinnostukseni kohteistani: kierrätyskäsitöistä, puutarhasta, sisustusjutuista ja kädentaidoista. Vähän ehkä myös kirjoista, ehkä enemmänkin miten tuhoan niitä, kuin että mitä luen. Vaikka nyt kesällä 2009, luin mielenkiintoisen kirjan: Kaikki mitä rakastin (2007). Kirjan on kirjoittanut norjalaislähtöinen Siri Hustvedt, joka asuu nykyään jenkeissä.

Esimerkiksi muistista hän kirjoittaa näin:

"Minun on pitänyt jo jonkin aikaa taistella pitääkseni loitolla kauhun, kun makaan yksikseni ja koetan saada unta. Ajatukset laukkaavat mutta ruumis tuntuu pienemmältä kuin ennen, ikään kuin olisin hiljalleen kutistumassa. Kuvitelmani kutistumisesta liittyy luultavasti siihen että vanhenen ja muutun entistä haavoittuvaisemmaksi. Elämän kehä on alkanut umpeutua ja huomaan ajattelevani entistä useammin varhaislapsuuttani – sitä mitä muistan Berliinin Mommsenstrasse 11:stä. Ei niin että muistaisin kaiken siitä huoneistosta jossa asuimme, mutta pystyn silti edelleen nousemaan ajatuksissani portaita toiseen kerrokseen ja käytävän päässä lasimaalausikkunan ohi kotiovellemme. Sisällä tiedän että isän työhuone on vasemmalla ja seurusteluhuoneet edessäni. Vaikka olen painanut mieleeni vain muutaman yksityiskohdan asunnon huonekaluista ja koriste-esineistä, minulla on yleiskuva siitä – sen isoista huoneista, korkeista katoista ja muuttuvasta valosta. Minun huoneeni oli pienen käytävän varrella asunnon suurimman huoneen takana. Siellä isä soitti selloa joka kuun kolmantena torstaina kolmen muun musikaalisen lääkärin kanssa, ja muistan että äiti avasi minun huoneeni oven, niin että kuulin heidän soittavan maatessani sängyssä. Pystyn vieläkin kulkemaan huoneeni poikki ja kiipeämään ikkunalaudalle. Kiipeän siksi että muistikuvissa olen yhtä pitkä kuin olin silloin. Alhaalla näen öisen pihan, erotan katukiveyksen ja pensaiden mustuuden. Kun lähden kävelylle, asunto on aina tyhjä. Kävelen sen poikki kuin aave, ja olen alkanut miettiä, mitä meidän aivoissamme itse asiassa tapahtuu, kun palaamme puoliksi unohtamiimme paikkoihin. Mikä on muistin perspektiivi? Arvioiko aikuinen uudestaan pojan näkemän vai onko mielikuva suhteellisen pysyvä, jäänne siitä mikä oli joskus tuttua?
Ciceron puhuja vaelsi mielessään tilavien, hyvin valaistujen huoneiden halki ja sirotteli sanoja pöydille ja tuoleille joilta ne helposti löydettäisiin. Epäilemättä minä olen laatinut sanaston ensimmäisen viiden elinvuoteni arkkitehtuurista – sellaisen ihmisen aikaansaaman sanaston, joka on perillä kauheista asioista joita tapahtui sen jälkeen kun tuo pieni poika oli lähtenyt asunnosta. Viimeisen Berliinin vuotemme aikana äitini jätti valon palamaan eteiseen jotta rauhoittuisin ennen nukahtamista." s.29-30

ja eri aisteja hän kuvaa näin, kertojaminän menetettyä lapsensa.

"Tuon luokkahuoneessa koetun päivän jälkeen suruni otti uuden suunnan. Olin elänyt kuukausia itse aiheutetussa kuolonkankeudessa, jonka keskeytti vain töissä käymisen roolileikki, joka ei häirinnyt sitä vapaaehtoista hautaanpanoa, jonka olin osakseni valinnut, vaikka osa minusta olikin tiennyt että murtuminen oli väistämätöntä. Chardinista tuli murtuman välikappale, koska tuo pieni maalaus pääsi yllättämään minut. En ollut varautunut sen aiheuttamaan tunnekuohuun, ja murruin. Totuus on se, että olin vältellyt henkiin heräämistä koska olin tiennyt että se olisi tuskallista. Tuona kesänä valoisuus, äänet, värit, tuoksut, pieni tuulenvärekin raastoivat aistini vereslihalle ärsykkeillään. Käytin koko ajan aurinkolaseja. Kirkkaat valonväläykset tekivät kipeää. Autontorvien tööttäykset viilsivät tärykalvojani. Jalankulkijoiden keskustelut, nauru, huudot, yksinäisen katulaulajan esiintyminenkin tuntuivat hyökkäykseltä. Punaisen sävyjä en sietänyt lainkaan. Heleänpunaiset pusakat ja paidat, taksia katukäytävällä viittoilevan sievän tytön punattu suu pakottivat minut katsomaan toisaalle. Tavallinen jalkakäytävällä tuupiskelu – vastaantulijan käsivarren tai kyynärpään sipaisu, ventovieraan olkapään tönäisy – puistatti selkäpiitäni. Tuuli puhalsi lävitseni, ei ylitseni, ja olin tuntevinani miten luurankoni kalisi. Kaduille helteeseen jätetyt jätteet kuvottivat ja huimasivat, mutta sama koski myös ravintoloiden tuoksuja – haisevia hampurilaisia, kanaa ja aasialaisten ruokien pistäviä mausteita. Nenäni haistoi kaikki inhimilliset hajut, sekä keinotekoiset että aidot, parfyymit ja öljyt ja hienhajun, ja ihmisten pahanhajuisen hengityksen happaman ja kirpeän löyhkän. Minua pommitettiin enkä päässyt pakoon." s.191-192